maanantai 17. elokuuta 2015

raskauden kolmannekset

Täällä ollaan, vieläkin yhtenä kappaleena. Viikkoja on nyt kasassa 39+4. Olen unohtanut kokonaan koko blogin kirjoituksen, edellisestä postauksesta on kulunut melkein 3kk! Eipä mun tarkoituksenani ollutkaan kirjoitella kuin omaksi iloksi enkä halunnut ottaa mitään paineita koko hommasta. Viime yönä aloin vaan miettimään koko raskautta ja tajusin että nyt olisi ehkä hyvä aika kirjoittaa ylös, mitä tämä syntymätön vauva on saanut minussa aikaan. Nyt vielä kun ne ovat suht tuoreessa muistissa niin eipähän pääse unohtumaan kun ne tallentuvat tänne netin ihmeelliseen maailmaan ;) Varoitus pitkästä kirjoituksesta!

Ensimmäisen kolmanneksen (viikot 1-12) aikana oloni tuntui suht normaalilta. Välillä ehkä liiankin normaalilta. Kerkesin moneen kertaan pelkäämään pahinta kun ei minkäänlaisia pahoinvointeja tms tullut vastaan "niinkuin kaikilla muilla". Varhaisultraan oli siis päästävä, maksoi mitä maksoi! Mentiin ultraan Mehiläiseen ja muistan kuinka lääkäri kysyi syytä miksi tulimme. Kerroin että haluaisin vain tietää että siellä tosiaan on joku hengissä kun ei minkäänlaisia tuntemuksia ole ollut. Lääkäri alkoi ultraamaan ja ei mennyt kuin pari sekuntia kunnes hän sanoi että huokaiskaa helpotuksesta, on täällä elämää <3 Nyt jaksoi taas odottaa seuraavaa etappia! :D ensimmäinen neuvola oli 8.1, hirrrrrrveeesti kaiken maailman lappuja ja vihkoja!  Oli aika koomista astua neuvolan ovista sisään ja katsoa kun aulassa istui lisäksemme nainen alle kuukauden ikäisen vauvansa kanssa sekä toinen nuori nainen hirmuisesti pyöristyneen vatsansa kanssa. Ja sitten me, rv 8:laiset ;D vielä oman vatsan kanssa. Ensimmäiseen neuvolakäyntiin mennessä mulla oli tullut jostain kummasta jo n. 4kg painoa! Tosin siinä oli joulu juuri, joten ne suklaaöverit vissiin selittää tuon, ainakin osittain. :D Sitten odoteltiinkin tuskaisesti hieman yli 4viikkoa, että päästiin ensimmäiseen oikeaan ultraan rv 12+5. Tai oikeahan se oli se ensimmäinenkin mutta you know what i mean ;) Kokemus oli taas aivan uskomaton. Mieskin oli aivan ihmeissään kuinka meidän pieni papu oli kasvanut niin hurjasti tuossa ajassa. Kaikki oli siis kunnossa edelleen ja nyt olikin jo 12 viikkoa takana päin.



Toinen kolmannes (viikot 13-27). Raskausviikon 13 käynnistymistä odottavat varmasti kaikki, kuin kuuta nousevaa. Silloinhan on enää suht pieni mahdollisuus keskenmenoon. Kaikki tärkeimmät elimet ovat kehittyneet, tai ainakin hyvässä vaiheessa kehitystä. Vieläkin oireet ovat hyvin vähäiset, lukuunottamatta satunnaisia harjoitussupistuksia joiden aikana vatsa kovettui kivikovaksi ja oli pakko mennä kyykkyyn mahdollisimman kippuraan. Tuo oli jännää aikaa. 
Oli rv 18+4. Mies oli nukkumassa yövuoron jäljiltä kotona ja minä päätin lähteä kirpparille viemään vaatteita myyntiin. Kun tulin takaisin ja menin sänkyyn miehen viereen, pistin muuten vain hänen kätensä vatsani päälle. Hetken päästä nukkuva miehenikin säpsähti ja sanottiin melkein yhteen ääneen "tunsitsä ton?" :'D Siinä se oli, ensimmäinen potku<3 Tämän jälkeen oltiinkin molemmat käsi vatsalla melkein kokoajan.
Seuraavaksi rv 19+6 olisikin varmaan tähän asti kaikkein jännimmän etapin aika. Nimittäin rakenneultra! Oltiin koko raskausaika pohdittu että kumpihan mahtaisi tulla. Itsellä oli välillä tyttöoloa ja sitten mietittiin että kun miehen sisaruksillakin on yhteensä tällähetkellä 6 poikaa, niin eiköhän se tämäkin poika ole. Joidenkin testien mukaan taas lupailtiin tyttöä jnejne. Hauskaahan tuo arvuuttelu oli, mutta vielä hauskempaa oli nähdä itse ultrausruudulta kuinka napanuora on haarojenvälissä mutta niin on myös jotain muutakin! POIKA<3 Ja eikun shoppailemaan ja suunnittelemaan tulevaa vauvanhuoneen sisustusta. Toisen kolmanneksen muisteluun mahtuu vielä yksi juttu. Rv 27; istuin autossa ja tuijottelin mahaani kunnes näin sen muljahtavan. Ensimmäistä kertaa näin tuolloin, kun vauva liikkui niin että se näkyi ulospäin. Se oli melkein jopa pelottavan näköistä mutta kuitenkin niin hassua.
Mentiin myös kihloihin toukokuun puolessavälissä sekä juhlittiin minun 22v synttäreitä. Mies leipoi oikein mansikkakakunkin ;)
Rv 31 vs rv 19


Viimeinen kolmannes (viikot 28-40). Viimeistä viedään! Viimeinen raskauskolmannes on ollut ehkä tapahtumarikkain jakso. Välillä tuntuu että kaikki tähän astinen oireettomuus on alkanut kostautumaan ja kaikki vaivat puskevat päälle nyt. Kesäkuun alkaessa toivoin viileää kesää ja sen onneksi sainkin! En muutenkaan tykkää kuumista ilmoista, ihoni on erittäin herkkä auringolle ja olen muutamaan otteeseen parin viime kesän aikana saanut kortisonipiikkiä persuksiin kun silmät ovat alkaneet turvota kiinni palaneiden kasvojen ansiosta. Kesäkuusta asti työnteko ei maistunut, olin jo niin omissa maailmoissani vauvantulon kannalta että voin kiittää itseäni siitä että olen päätynyt oman äitini palkkalistoille 3vuotta sitten. Muuten olisin varmaan saanut potkua perseelle tuosta lapamatomeiningistä! :D Jäinkin sitten n. viikkoa aikaisemmin äitiyslomalle, josta suunnattiin mieheni kanssa lomareissulle hänen mummolaan heidän mökilleen. Viikkoja oli tuolloin n. 34 kasassa. Yhtenä yönä mökillä ollessamme alkoikin sitten pieni paniikki. Kävin yöllä ennen nukkumaan menoa vessassa ja kun juuri sain housut jalkaan, tunsin kun jotain lorahti housuun. Olin ihan varma, että nyt ne vedet meni! Panikoin ihan älyttömästi ja aloin soittelemaan omalle synnärille ja kerroin että semmonen pikkujuttu kun ollaan täällä 400km päässä että mitäs tehdään. Siitä sitten aloin soittelemaan Mikkelin sairaalaan ja erittäin mukava nuori nainen rauhoitteli ja kertoi ohjeita. Jos tuota "lapsivettä" olisi tullut yön aikana lisää niin olisi pitänyt lähteä ajamaan Mikkeliin reilut 100km ja pahimmassa tapauksessa olisin joutunut synnyttämään siellä tai sitten oltais voitu yrittää ajaa Helsinkiin lähemmäs kotia. Onneksemme tuota mysteeristä nestettä ei sitten koskaan enää tullut lisää, joten asia jäi siihen. Mikä helpotus! 
Reissun aikana puhkesi myös aivan uudenlainen vaiva. Nimittäin siitä tähän päivään asti ilmeisesti tuo vauva on painanut johonkin hermoon siihen malliin, etten saa oikean käden nimetöntä koukkuun ilman äärimmäistä kipua.Kipu on pahinta aamulla kun sormet ovat niin turvoksissa yön jäljiltä. Tuo sama vaiva on nyt viime viikkojen aikana myös siirtynyt toisen käden keskisormeen. Olen käynyt lääkärissä, mutta ilmeisesti asiaan auttaa vain synnytys. Muita oireita ja vaivoja viimeisen kolmanneksen aikana on ollut mm; jalkapohjien ja sormien järkyttävä kutiaminen. Hepatoosia epäiltiin mutta maksa ja sappiarvot olivat normaalit. Vaiva meni itsestään ohi parin viikon jälkeen. Myöhemmin tuli erilaista kutiamista ensin vatsaan ja sitten reisiin ja polvien sivuille sekä käsivarsiin. Se oli sellaista nokkosihottuman tapaista näppylää joka ilmestyi aina kun aloin raapimaan itseäni. Tämä oli ehkä hirvein asia tähän mennessä! Hyvästi yöunet! Rasvailin itseäni jatkuvasti Bepantcarella, kuivan ihon öljyllä sekä kortisonilla. Jossain vaiheessa tämäkin meni onneksi ohi. 
Nämä viimeiset 2viikkoa ovat olleet yhtä tuskaa. Piti alkaa nämä helteetkin vielä tähän päälle. Nukkuminen on erittäin hankalaa, koska hyvää asentoa ei tunnu löytyvän, kokoajan pitää yölllä ravata vessassa, levottomat jalat vaivaavat myös. Toissa yönä menetin hermoni noihin jalkoihin täysin ja soitin synnärille kysyäkseni vinkkiä. Neuvoivat ottamaan panadolia jos tukisukkia ei löydy. Kello oli tuolloin jo 4 yöllä, joten otin 1mg panadolin heti ja nukahdin kuin tukki! <3 tuosta edellisenä yönä olin nukkunut vain 4h noiden samojen vaivojen sekä supistusten takia, joten oli jännä miten hirveä väsymys painoi mutta ei vaan pystynyt nukkumaan ennen tuota pilleriä.
Viime viikolla neuvolassa mulla oli niin mukava neukkutäti ottamassa vastaan, että voisin ylistää häntä maasta taivaaseen! Mulla on ollut varmasti yli 5 eri neuvolatätiä tämän raskauden aikana ja tuo oli ehdottomasti paras. Ikää oli hieman enemmän, joten se vaikutti asiaan. Oli meinaan paljon asiantuntevampi kuin nuo aikaisemmat yhteensä. Hän myös kertoi vauvalla olevan melko pitkä selkä joten halusi pistää viestiä äitipolille josko he ottaisivat minut sinne painoarvioon. Tänään tulikin puhelu, että ke olisi aika. Sitten onkin jo laskettupäivä torstaina. Miten tämä aika meneekään loppupeleissä niin äkkiä! Nämä viime päivät ovat ollut kyllä pahinta aikaa odottavalle. Kokoajan tuntuu, että joko nyt mutta ei sitten kuitenkaan. Noh, jokatapauksessa enää max 2viikkoa niin nyytti on sylissä<3







2 kommenttia:

  1. Ihana postaus ^_^ <3 monenmoista mahtunut odotukseen! Tsemppiä hirmuisesti loppumetreille <3

    VastaaPoista